Teekkariuus kriisissä

Tutkimukseni ovat kääntyneet keskiluokkaistumisen, aktivismin ja sinkkujen kautta taas teekkareihin itseensä. Olen huolestunut havainnoistani, sillä viestit eri suunnilta ovat yhdenmukaiset ja selvät: teekkariuus on menettänyt paitsi arvostuksensa, myös sisältönsä. Kulttuuri ei ole omaleimaista eikä se nauti omiltakaan aukotonta arvonantoa. Onko teekkariuus vakavassa kriisissä?

Sanalla "teekkari" on sisältö, joka vaihtelee iästä riippuen. Se herättää positiivisia assosiaatioita erityisesti keski-ikäisten ja vanhempien ihmisten keskuudessa. Heidän nuoruudessaan, eli 60-70 luvuilla, teekkariuus liitettiin hauskoihin ja kekseliäisiin tempauksiin, nokkeliin lauluihin ja silminnähden riemukkaaseen yhteistoimintaan. Kun teekkareita nähtiin joukolla liikkeellä, aina tiedettiin odottaa jotain mukavaa tapahtuvaksi. Keskivertoteekkari oli iloinen, juomalaulujen laulaja ja tuleva diplomi-insinööri. Eräs vanhempi sukulaiseni jopa purskahti ilon kyyneliin nähdessäni minut lakkini kanssa. Tiedustellessani syytä hän kertoi siitä arvonannosta, mitä tekniikan ylioppilaat hänen nuoruudessaan nauttivat.

Arvostuskysymys on muuttunut täysin. Nykyään teekkariuus liitetään erityisesti yliopistolaisten keskuudessa mauttomuuteen, laumasikomiseen tai örveltämiseen ja elämästä vieraantumiseen. Olen usein uusiin ihmisiin tutustuessani kohdannut kommentin "miten sinä voit olla teekkari, kun olet noin hyvä tyyppi". Tutustuttuani asiaan tarkemmin huomasin, että puhuessaan tuntemistaan teekkareista henkilöt lisäävät usein "mutta se on hyvä jätkä, ei yhtään sellainen tavallinen teekkari". Huvittava tapaus oli myös se, kun eräs yliopistolaiskaverini soitti ja kysyi: "Onko totta, että teekkarit tosiaan järjestää juhlia hoitsujen kanssa?"

Uskon, että käymistilasta on merkkinä myös se, ettei teekkaribileitäkään pidetä enää hurjimpina. Tämä nähtiin selvimmin viime Wappuna puolityhjässä Dipolissa. Suuri osa itse teekkareistakin piti selvänä, ettei Dipolissa voinut olla mitään mielenkiintoista tai uutta. Tämä oli muuten aivan totta; kaikki Dipolissa tapahtuneet asiat pystyi lukemaan ohjelmasta etukäteen. Opiskelijajuhlinta -- arvaamaton ja riehakas -- ei enää kulminoidu Dipolin Wapussa vaan jopa teekkaritkin tajuavat, että todella mielenkiintoiset asiat tapahtuvat aivan muualla. Dipoli- tai Smökkibileet ovat siten vain lukukausien perusjuhlintaan.

Tämä asenteiden muutos on huomattu yleisemmin, ja jopa Nyytiset on siirtynyt puolustuskannalle. Kyseinen lehti kirjoitti kevään viimeisessä numerossaan aiheesta otsikolla "Keskivertoteekkarin muotokuva" ja "Keskivertoteekkaria etsimässä".

Maria Mäkisen tekemä juttu oli suorastaan naurettava. Siinä käytiin kyselemässä ensin TKK:n virkailijoilta keskivertoteekkarin piirteitä ("ei niitä oikein löydy", sanoivat kanslistit) ja sen jälkeen muka mentiin etsimään sellaista. Lajin edustajaksi ar veltiin sähkölafkalta löytynyttä kaveria, joka "yllättäen" paljastui sähkön hallituksen jäseneksi, oppilaskuntaaktiiviksi jne. Lopuksi todettiin kekseliäs päätelmä: keskivertoteekkaria ei näköjään ole olemassa.

Tämä on roskaa, sillä keskivertoteekkareita todellakin on olemassa. Mitään merkitystä ei ole sillä, ovatko he sitä numeroiden valossa tai teekkareiden uutislehden mielestä. Jostain kumman syystä monilla muilla opiskelijoilla on empiirinen ja yhdenmukainen kuvaus teekkarista: käytöstavaton, teknokraattinen ja "ikityylikäs" flanellipaitakaveri, jolla on juhliessaan krooninen hyvän maun puute.

Ehkä haastattelemani henkilöt ovat joskus olleet Smökkibileissä. Minusta niiden lopettamisella olisi vain positiivinen vaikutus. Ta ehkä niistä voisi tehdä avoimemmin itseironisen tapahtuman? Nyt ne tuntuvat olevan vain tahattoman huvittavia ryyppäjäisiä. Ahtaissa olosuhteissa kiskotaan haalarit päällä lämmintä kaljaa listahittien, runawayn ja r.a.k.a.s.:n soidessa. Kiinnostavaa sinänsä, että kiltojen on järjestettävä tavallisimmat juhlansa Smökin kaltaisessa läävässä - tai pikemminkin karsinassa - kun yliopistolaiset juhlivat Helsingin ydinkeskustan upeissa taloissa ja kauppislaisetkin Arkadiassa.

Nyytiset ei ollut käsitellyt asennemuutosta millään tavalla ennen "Keskivertoteekkarin muotokuvaa". Ilmiön olemassaolo on ilmeisesti hyvin tiedetty, ja nyt kai tunnettiin tarvetta tehdä "jotain". Tuloksena ei ollut mitään, mikä selittäisi asennemuutosta.

Syyt siihen jäävät minunkin osaltani sivistyneiden arvausten varaan. Monet ovat ehdottaneet, että teekkarikulttuuri on jämähtänyt, se ei ole kehittynyt ympäröivien opiskelijayhteisöjen mukana. Kun muissa on tapahtunut yleisesti asenteiden muuttumista, kulttuurin ja tasa-arvon kehitystä, Otaniemen imago on jämähtänyt lokaaliksi ja suljetuksi ryyppäämiseksi kaikkien trendien ja kehityslinjojen ulkopuolelle.

Miesvaltaisuus lienee tärkeä tekijä. Naisia ei ollut juuri mukana, kun perinteitä luotiin. Kuitenkin vielä nyt, kun teekkareista n. 20 % on naisia, heidän oletetaan sulautuvan samaan, iäseen kaavaan miesten kanssa. Tästä on merkkinä, ettei teekkarikulttuurissa ole lainkaan sukupuolisia perinteitä. Minkälaisia uusia asenteita joutuisiin hyväksymään, jos sellaisia luotaisiin? Kauppiksella opiskeleva tuttavani kertoi, että heillä on tilaisuus, jossa toogiin pukeutuneita miehiä palvelevat hoitsuasuiset naiset. Vastaavasti naisille tarjotaan ns. dammarit, joissa vähäpukeiset miehet palvelevat naisia. Miksi minusta tuntuu, että monille naisongelmaisille teekkareille tämä olisi liian kova paikka?

Eräs ystäväni, jo valmistunut entinen TKY-aktiivi, arvioi, että "kaikki on jo tehty." Enää ei tehdä uusia, kekseliäitä tempauksi (fukseille tiedoksi, että viimevuotista tempausta pidettiin kaikilla tasoilla mahalaskuna) eikä jäyniä pidetä enää erikoisina: niitähän tekevät kaikki. Hän tunsi, että käperrytään vanhan kulttuurin kuoreen itseisarvona, pidetään kiinni siitä, kun ei muutakaan omaleimaisuutta ole.

"Kulttuurin kuori" on oikea sana, sillä havaintojeni mukaan teekkariuus on melko pitkälle bluffia. Mitä ovat ne perinteet, joita teekkareilla väitetään olevan ja jotka erottavat heidät muista opiskelijoista? Hurjat juhlatko? -- Teinidokaamista karsinassa listamusiikin soidessa - tuskin. Hulppeat sitsit? - Yleisiä muunkin yliopistoväen keskuudessa; juhlallisuus ainoa omaleimainen piirre. Tempauksetko? - Viikon tapahtuma muutaman vuoden välein - tuskin. Laulut? - Kaikki opiskelijat laulavat nykyään; teekkarilaulut eivät ole edes kovin rankkoja. Excut? - Kaikki tekevät. Teekkarihuumori? - Ainoa todella oma; monen mielestä ei tarvitsisi olla kenenkään oma. Teekkareilla ei todellisuudessa ole juuri mitään täysin omia perinteitä, jotka määrittelisivät kulttuurin. Tuntuu oikeastaan, että ei ole relevanttia käyttää koko sanaa "teekkariuus".

Omatkin ovat havainneet sisällöttömyyden. Kerronpa tähän loppuun, että Teekkarilakin eteenteki töitä vain n. 600 phuksia (lähde:TKY). Tämä on selvästi alle puolet uusista opiskelijoista (n.1400). Kaikkiaan lakki päätyi yhteensä 900:lle opiskelijalle. Hämmästyttävää oli, ettei tavoittamani virkailija pitänyt lukuja edes kovin pieninä. Hänestä näin suuri hävikki on kai luonnollista.

Minusta teekkariuudella ei ole arvoa, jos jo käsitteen arvolataus eristää teekkareita muusta opiskelijayhteisöstä. Sen tarkoituksena ei voi olla edistää keskinäisiä suhdeverkostoja ulkopuolisten suhteiden hinnalla. Toisaalta hyvä ja vahva kulttuuri herättää ulkopuolisissa kunnioitusta, mutta tällainen ei teekkarikulttuuri havaintojeni mukaan ole. Pyydänkin Teitä, hyvät lukijat, pohtimaan näitä asioita. Tai uskaltakaa sanoa, ettei muiden ennakkoluuloilla ole väliä.

Janosz Skrivkin j_skrivkin@hotmail.com