Jouluaaton aamu valkeni kirkkaana ja kylmänä. Pupu-Jussi loikkasi pois puseikosta, jossa oli yönsä viettänyt, ja venytteli jäseniään. Se ravisteli lumista turkkiaan ja otti muutaman loikan. Loikkimisesta huolimatta sillä oli kylmä ja se oli muutenkin hyvin surullinen. Kyyneleet nousivat sen nappisilmiin ja kastelivat sen pehmeät posket kun se muisteli vanhempiaan, jotka iso paha naapurin kissa oli syönyt, ja sen kaikkia seitsemää sisarta, jotka ilkeä Noora oli lähettänyt Saturnukseen. Pupu-Jussin viikset värisivät sen seistessä yksin ikivanhan kuusen varjossa. Se oli aivan ypöyksin suuressa maailmassa.

Pupu-Jussi näki, kuinka oravaperheen pienokaiset kipittivät puun yläoksissa. Pian ne kuitenkin pujahtivat puunrungon sisälle, ja joulupuuron tuoksu saavutti Pupu-Jussin vaaleanpunaisen kuononpään. Pupu-Jussi olisi niin mielellään ollut syömässä joulupuuroa, jyrsimässä jouluporkkanoita ja odottomassa joululahjoja, niin kuin kaikilla pupuperheillä oli tapana.

Kaikki alkoi sinä päivänä, kun ilkeä Noora kaappasi vallan ja valkohaalariset turvallisuuskaartilaiset alkoivat vainota pupuja. Pupuja koottiin tuhansittain, suljettiin pieniin häkkeihin ja lähetettiin Saturnukseen. Siellä ne riutuivat pelkkien avaruusnauristen ravitsemina syöden vain sellaista ruokaa joka ei kelvannut muille. Pupu-Jussi oli välttänyt turvallisuuskaartilaisten vainon, sillä sinä päivänä kun Pupu- Jussin metsänkolkka puhdistettiin, oli Pupu-Jussi ollut leikkimässä sammakkojen kanssa, eivätkä puutteellisen biologisen koulutuksen saaneet kaartilaiset erottaneet sitä leikkitovereistaan.

Pupu-Jussi lähti murheellisena loikkimaan pitkin metsäpolkua. Metsä vaikutti autiolta, sillä kaikki eläimet olivat kodeissaan viettämässä joulua perheidensä kanssa. Edes kettuja ei tarvinnut varoa, sillä Repolaisen Mikko oli hankkinut ison kiulullisen kermaa, jota koko kettuperhe lipitti sulassa sovussa vaaleanpunaisilla kielillään.

Yhtäkkiä Pupu-Jussin korviin kantautui omituista ääntä. Se loikki uteliaana lähemmäs ja näki vanhan harmaapartaisen miehen, Taikurin. Taikuri istui kannon päällä itkemässä. Joka ikisenä jouluaattona monien vuosien ajan kiltti Taikuri oli ollut orpokodissa ilahduttamassa sen asukkeja erilaisilla taikatempuillaan. Esityksen huipennukseksi Taikuri oli aina muuttanut harpin ja kolmioviivaimen eläväksi jänöpupuksi. Tätä temppua lapset odottivat, sillä he pitivät kovasti pupuista. Taikuri pelkäsi, että lapset pettyisivät kovasti, kun eivät tänä vuonna voisikaan ottaa pupua syliinsä ja syöttää sille salaatinlehtiä. Taikuri tuli hyvin murheelliseksi kuvitellessaan lasten pettymystä. Heidän, jotka olivat aina saaneet niin vähän mitään hauskaa, ja jotka kuitenkin osasivat nauttia yhdestä ainoasta taikatempusta, vaikkei jokaiselle taaskaan riittäisi omaa lahjapakettia

Pupu-Jussi loikkasi rohkeasti Taikurin eteen. Se käsitti välittömästi, mistä on kyse. Taikuri ilahtui, sillä pupu oli pelastanut kymmenien lasten joulun. Taikuri kääri viluisen pupun viittaansa, ja suuntasi kohti orpokotia. Tänäkin jouluna lapset saisivat esityksensä. Ja vielä enemmän: he saisivat nähdä maailman ainoan pupun.

Esityksen jälkeen Pupu-Jussin viiksikarvat vapisivat mielihyvästä. Vaikka sitä oli kohdeltu kaltoin, vaikka siltä oli viety kaikki, se oli silti tehnyt parhaansa ilahduttaakseen lapsia. Ainoastaan Taikuri loi murheellisen katseen lumiseen maisemaan. Hän mietti, miksi ilkeät ja pahat ihmiset saavat sokaistua väkijoukot, miksi ihmiset aina vainoavat pienimpiä ja viattomimpia, miksi heikot tahdotaan hävittää ja kuinka ankea maailma olisi ilman heikkoja, väpiseväviiksisiä jänöpupuja. Niitä, jotka surullisinakin osaavat tehdä monet onnellisiksi.