Odottelin junaa asemalla. Oli liki keskiyö. Asemalle asteli seurue rehellisiä maahanmuuttokriittisiä herrasmiehiä, keskellä kirkasta yötä! Näillä herroilla oli maihinnoususaappaat, maastohousut, lentäjätakit, nahkaiset päälaet, hihanauhat, nyrkinkokoiset leijonariipukset ja vielä suuremmat nyrkit.
Seurueen puheissa pyöri tällä hetkellä lähinnä maahanmuuttopolitiikka.
“Mun mielestä [tietyt ei-kantasuomalaiset miehet] saavat [mennä kuvainnollisesti pois], mutta naiset ja lapset ja lapset on [ok sopivissa määrin].”, pohti oletettu päämaahanmuuttokriitikko ääneen naispuoliselle tuttavalleen.
Ihmisoikeuksien vankkumattomana kannattajana ja tolkun ihmisenä päätin olla aiheesta kohteliaasti eri mieltä, mutta luonnollisesti hiljaa ja itsekseni. Halusin kuitenkin kunnioittaa hänen mielipidettään ja uhkaavaa habitustaan, enkä ollut oikeastaan kyseisen keskustelun osapuoli. Olisi ollut epäkohteliasta huudella kuvainnollisesti vieraista pöydistä välihuomioita hänen ja ystävänsä keskusteluun.
Aseman laitamille ilmestyi kyseisen herrasmiehen aiempaa kuvausta vastaavia ei-kantasuomalaisia miehiä. Samoihin aikoihin juna liukui raiteitaan vastaanottamaan matkustajia. Maahanmuuttokriitikkoseurue hyvästeli toisensa ojennetuin käsivarsin. Paikalliset maahanmuuttokriitikot lähtivät vaappumaan kotiinsa, ja ulkopaikkakuntalaismaahanmuuttokriitikot kohti junan ensimmäistä vaunua. Samaan vaunuun suuntasivat myös ei-kantasuomalaiset miehet.
Arvioin tilanteen nopeasti. Totesin itsekseni mahdollisuuden maahanmuuttokriitikoiden ja ei-kantasuomalaisten välille syntyvän erimielisyyteen olevan olemassa, aiheena todennäköisimmän jälkimmäisten oikeus olemassaoloon. Tolkun ihmisenä asiaa hetken harkittuani päätin siirtyä pari vaunua taaemmaksi. Enhän haluaisi osalliseksi mihinkään konfliktiin, sehän olisi ikävää.
Löysin lopulta rauhallisen vaunun, jossa ei ollut vastaavia jännitteitä ääriryhmien välillä. Loppumatka sujuikin ilman välikohtauksia. Meitä on moneen junaan, pohdin tyytyväisenä oman vaununi rauhassa.