Speksikevät 2016: Vapunajan erikoinen

Pappa tekokaljussa kertoo lapselle opiskeluaikoinaan löytämästään prujutikusta ja sen tuhoamisesta. Otamaleaks on vuotanut kaikenlaista, mutta McDonalds-konsultit pelastavat tilanteen, ja Julkku on vuotoja kiinnostavampi. Kylteri ja kolme teekkaria pelastavat Otaniemen Dolan Trumpetilta, joka halusikin vain rahaa, jota kylteriltä onneksi löytyy. Pasi lähtee etsimään toveriaan uhkaavan betonirakennuksen syövereistä epäselvin lopputuloksin, ja matkalla seinätkin tuntuvat kaatuvan päälle ja riivaajiakin näkyy. Aallon sosiaalisen kanssakäymisen opetuksessa on ilmeisesti petrattavaa, kun ainoa Tinder-match taitaa olla fuksikapteeni. Excuporukka haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja kohtaa vanhan mouhon, joka johdattaa heidät ikuisen opinto-oikeuden lähteelle. Opetusministeri Lanni Grahn-Saasonen tutustuu koulutusleikkauksien seurauksiin ympäri Otaniemeä, mutta nokkela opiskelija sai selville hallituksen salaiset suunnitelmat, ja Lannikin leppyy päästessään juhlimaan vappua. Opiskelijat eksyvät Muumilaaksoon, mutta onneksi Taikurikin on Uber-kuski. Kalevalainen teekkari suorittaa tehtäviä, naisen takia, tietysti. Otaniemeen laskeutuu avaruusaluksella spagettihirviöitä, joita vastaan eri alojen opiskelijat yrittävät taistella, turhaan. Spagetti on kuitenkin ihan hyvää. Luonto-ohjelmassa seurataan pienen opiskelijanpennun elämää ja epätoivoisia soidinmenoja. Ja lopulta Veikko ja Ella pelastavat vapun Sipilän leikkauksilta kaikkien salakuvaajien sankarin avulla.

“Fuksispeksit” -niminen tuotos on aivan omanlainen tulkintansa speksigenrestä ja ehkä vastaakin enemmän vanhan ajan speksejä, jotka kuulopuheiden mukaan muistuttivat enemmän sketsikokoelmia kuin musikaaleja. Tämä Otaniemen teekkarifuksien produktio koostuu toisestakymmenestä lyhyestä kuvaelmasta, joissa pureudutaan teekkariuden syvimpään olemukseen eri opiskelijoiden näkökulmista ajankohtaisuutta, laulua ja tanssia unohtamatta. Noin kolmen tunnin esitystä sitovat yhteen ns. “juontajien” välispiikit, mutta ainakin tällä kertaa kehyskertomus jäi varsin hataraksi. Esityksen järjestyksen arpominen toki sopii mainiosti speksigenreen, mutta eikö tähänkin voisi pyytää ehdotuksia yleisöltä?

Vaikka esiintyjiä oli varmasti toista sataa, kaikkia kuvaelmia sitoi yhteen yleinen tematiikka. Puvustuksen linja käyttää opiskelijahaalareita auttoi osaltaan yhteisen ilmeen luomisessa, mutta oli mahdollisesti rajoittanut temaattisia valintoja. Vaikkapa Inkubion osuuden aurinko ja Prosessiteekkarien Kalevala-asut olivat piristäviä poikkeuksia ja muistuttivat puvustuksen mahdollisuuksista hahmoja luodessa. Maskeeraus oli jäänyt valitettavan vähälle huomiolle, mutta AS:n Pikku Myyn olemus oli hiuksia myöten hieno.

Aalto-yliopiston Aalto-sali (eli entinen A-sali) on speksipaikaksi yllättävän teatterimainen, ja kyllähän Alvar Aallon arkkitehtuuri voittaa vaikka suosikkispeksinäyttämö Glorian kevyesti. Ennakkoon sali vaikutti hiukan pieneltä tämän speksin ainoaksi esitykseksi, mutta yleisössä oli jonkin verrran tyhjääkin tilaa. Tiettävästi livestriimin takaakin tosin löytyi katsojia viereisestäkin salista asti. Läsnä ollutta yleisöä ei valitettavasti voi luonnehtia kuin huonoksi: “omstart totuus!” ehti vitsinä vanhentua pahasti, ja mitään kovin nokkelaa ei kuultu. Yleisö oli ilmeisesti onnistunut myös huolehtimaan nestehuollostaan puoliajalla. Menkää pois -huutoja ei kuitenkaan täydessä voimassaan kuultu.

Teatteritekniikassa sen sijaan jäi toivomisen varaa. Ilmeisesti käytännön syistä kaikki lavasteet olivatkin kevyitä ja liikuteltavia, mutta roudausta jouduttiin silti katselemaan melko paljon. Tiukka aikataulutus onneksi auttoi ja piti koko esityksen muutenkin hallittavan pituisena. Miltei joka kuvaelmassa oli osattu käyttää projisointeja tunnelmaa luomaan, ja Prodekon videokohtaus ja konsulttien kalvot olivat tässä omalla tasollaan. Valoja ja ääniefektejä sen sijaan oli valitettavan vähän, ja Arkkitehtikillan välkkyvä avaruusalus ja muut disko-ominaisuudet korjasivatkin lavan visuaalisissa elementeissä voiton. Teknisesti taitavinta tanssia oli mahdollisesti Athenella, mutta koreografioista oivaltavimpia olivat Koneinsinöörikilta. TF:n tanssivat seinät ja punaisessa valaistuksessa ilmaantunut ruotsalaispiru ja sinisen valon suomalainen vastakappaleensa ansaitsevat erityismaininnan. Musiikkipuolella taso vaihteli kovasti, samoin laulu- ja tanssinumeroiden osuus juonen kuljettamisessa. Soittimia löytyi moneen lähtöön, mutta niistä lähti aivan liian vähän ääntä IK:n erinomaisen pirteää bändiä lukuunottamatta.

Käsikirjoittamisessa ja dialogin sujuvuudessa on vielä harjoittelemista, mutta tässä poukkoilevassa tyylilajissa ei sinänsä ole tilaakaan kehittää hahmoja (juontajia lukuunottamatta – kehittämisen paikka?). Tylsää ei ehtinyt tulla kuin aina hetkiseksi kerrallaan, ja lankoja tässä esityksessä on niin monenvärisiä, että turha niiden päitä on enää yrittääkään etsiä. Tietokillan esitys käväisi interspeksuaalisella metatasollakin, mikä oli virkistävää näin yksittäisessä kohtauksessa, mutta olisi pidemmän päälle käynyt rasittavaksi. Sanoituksissa KIK erottui edukseen, ja sanojen projisointi taustalle helpotti useammankin speksin seuraamista.

Näyttelemisessä olisi vielä harjoiteltavaa, ja yksittäisistä kohtauksistakin saisi näin vakuuttavimpia. Yleensä lavalla olivat vain kullakin hetkellä puhuvat henkilöt, jolloin Athenen taustahahmot pääsivät erottumaan edukseen. Kovin nokkelaa improvisaatiotakaan ei päästy näkemään, mutta yleisö ei ehkä olisi parempia omstart-reagointeja huutoihinsa ansainnutkaan. Kuten spekseissä monesti, tässäkin paras yksittäinen kohtaus oli mainos. Toista puoliaikaa seurannut Teekkarispeksi-show oli muistutus niistä tavanomaisemmista spekseistä, toki ajankohtaan sopivalla huumorilla maustettuna.

Ennen kaikkea fuksispeksit ovat innostuksesta pilke silmäkulmassa tehtyjä oman aikansa kuvaajia, joissa näkyvät toisaalta sekä opiskelijakulttuurin perinteiset kliseet että ajankohtaiset vitsit ja ennen kaikkea vapunajan riemu. Toistuvat temaattiset elementit luovat yksittäisistä pikkunäytelmistä kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tänä vuonna Axl Smith nähtiin ainakin kolmeen kertaan, Juha88 neljään, Sipilän sakset kahteen kertaan, kyltereitä hyvinkin yli puolessa kuvaelmista ja pikkuhousuvarkaita siellä täällä. Klassisempia elementtejä edustivat niin naisenkaipuu, Otaniemi kuin opiskellessa tylsistyminen. Ainakin muutaman vuoden takaisiin muistikuviin verrattuna tänä vuonna ryyppääminen jäi vähemmälle, kun taas startupit ja muu pöhinä tuntuvat olevan jo vakiokuvastoa. Itseironiaa tai yhteistyötä muiden kuin oman killan opiskelijoiden kanssa löytyi monestakin esityksestä, vaikka toki myös naljailua muille opiskelijaryhmille. Tavallaan onkin harmillista, että kyseessä on ainakin tietääkseni vain teekkarien perinne. Speksejähän irtoaa nykyään joka tieteenalan edustajilta, miksei siis myös ainakin Aallon muilta ensimmäisen vuoden opiskelijoilta?