Speksikevät 2016: Humanistispeksi

Mistä ihmeestä on kyse? Tsekkaa taustajuttu!

Onneksi päätin ruveta speksikriitikoksi. Vuoden 2016 Humanistispeksiä Metsä on nimittäin ilo kehua mahdollisimman julkisesti, vaikka siitä ei olekaan helppo kirjoittaa. Se oli nimittäin lyhyesti sanottuna aivan käsittämättömän hyvä. Paljon helpompaa olisi luetella ne muutamat harvat asiat, joista en pitänyt, ja todeta kaiken muun olleen loistavaa. Yritetään nyt kuitenkin, vaikka en ehkä osaakaan tehdä näkemälleni oikeutta, ja kaiken kiittämiseen tarvitsisi huomattavasti pidemmän tekstin!

Kuudennessa Humanistispeksissä lapsuudenystävät kohtaavat Suomen sisällissodassa (omstart sisällissodan eri nimitykset!) eri puolilla, ja valkoisten puolelle vastentahtoisesti liittynyt Elias pakenee metsän siimekseen. Sotilaiden lisäksi Kansallisteatterin näyttämöllä nähdään metsän henkiä Näkistä ja Hiidestä alkaen kaikenlaisiin eläinhahmoihin. Ensimmäisellä puoliajalla itse juoni eteni varsin hitaasti, mutta tylsää ei silti tullut, ja toisella puoliajalla päästiin vähän enemmänkin vauhtiin. Ei ollut siis aihekaan aivan kevyimmästä päästä, vaikka ehkäpä juuri humanisteista löytyy taitoa yhdistää suomalaista historiaa ja mytologiaa tähän komediagenreen.

Hahmot ja näyttelijöiden suoritukset olivat melkein järjestään erinomaisia. Tyhmempiinkin omstartteihin löytyi nokkelaa reagointia (jopa kolmanteen “omstart vahinkolaukaukseen”), vaikka ei ainakaan viimeisen näytöksen yleisössäkään ollut paljoa valittamista. Pienempienkin sivuhahmojen luonnetta, liikettä ja tekemistä oli selvästi mietitty pitkälle, ja päähenkilöissä oli syvyyttäkin. Joka eläinhahmolla oli oma persoonansa. Esimerkiksi lapsenomaiset Orava ja Pupu olivat juonen kannalta melko epäolennaisia, mutta erinomainen lisä eläimiin. Varsinkin päähenkilö Eliaksesta ja hänen näyttelijästään löytyi käsittämättömän monta puolta.

Puvustus- ja maskeeraustiimit olivat onnistuneet vaikeassa tehtävässään luoda näyttämölle jos jonkinlaisia metsänolentoja, joita onneksi voi ihastella jälkikäteenkin kuvista. Eri hahmot onnistuivat sekä näyttämään esittämiltään eläimiltä että kertomaan jotain hahmon luonteesta – yhteispeli hahmojen suunnittelussa on selvästi toiminut. Ehkä hienoimpia olivat Stadista sotaa pakoon lähteneen räppäävän Lokin maski, Suden räppäri-ilme äiti- ja isi-tatskoineen ja Pöllön koko olemus mustavalkoisessa frakissa ja maskissa. Myös ihmishahmot toimivat.

Lavastuksessa oli tehty onnistunut ratkaisu, että käytännössä koko speksi sijoittui samaan tilaan eli metsään, ja äänillä tai valoilla luotiin erilaisia tunnelmia. Vaikkapa taustan linnunlaulua tai välillä puheäänenkin vahvistamista tai käsittelyä ei juurikaan huomannut, mutta nämäkin yksityiskohdat olivat osaltaan tekemässä tästä speksistä pelkästään hyvästä loistavaa. Lavalla olleita puulavoja, lavan sivuja, niiden tikkaita ja eri sivuovia käytettiin hienosti hyväksi. Roudauksia oli vain kaksi, ja rooleissaan puita siirtäneitä metsän pikkueläimet katsoi ilolla.

Hyviä ja persoonallisia lauluääniä löytyi moneen tyylilajiin. Bändi soitti hyvin, mutta yhteissoitto olisi voinut olla aavistuksen tiukempaa. Bändistä huudetut omstartit voin näin viimeisen näytöksen kunniaksi antaa anteeksi. Kuoroa olisin voinut kuunnella enemmänkin, ja heidät olisi ollut hauska myös nähdä. Kansallisteatterin tekniikka ja etenkin äänentoisto toimi mainiosti, tosin itse istuin varmaankin salin parhaalla paikalla. Joidenkin kappaleiden sanoituksissa oli pientä kömpelyyttä, ja sanoja olisi ollut kiva tsekkailla ainakin jälkikäteen käsiohjelmasta, joita ei valitettavasti ollut enää jäljellä.

Vaikka näyttelijöiden, laulajien ja tanssijoiden suoritukset yksilöinäkin olivat hienoja, ennen kaikkea Humanistispeksi oli äärimmäisen vaikuttava kokonaisuutena ja tarinana, joka kosketti. Joka hahmon puku, maski, puhetyyli ja liikkuminen tukivat toisiaan pieniäkin sivuhahmoja myöten. Varsinkin musiikkinumeroista näki, että eri osa-alueiden yhteistyö on pelannut saumattomasti. Niin huippuhienot, monipuoliset ja teknisesti vaativat koreografiat, sovitukset kuin valotkin veivät aina juonta eteenpäin ja joka biisissä oli vahva oma tunnelmansa. Erityisen hienoja olivat Näkin lumoamislaulu, jossa tanssijat muuttuivat lammesta vedenhengettäriksi ja koko metsän osallistuminen Karhun heräämiseen. Omstarteissa kerrottiin usein vielä sama tarina eri näkökulmasta ja eri laulajien voimin.

Humanistispeksi onnistui vielä siinä, mitä olin pitänyt mahdottomana: yhdistämään speksigenren olennaisimman osan, omstartit, vaikuttavaan ja vakavaan musikaaliteatteriin. Tämä on se, mihin tämä genre parhaimmillaan pystyy. Vahva tarina ja jännite (kuka ampuu kenet? kuolevatko kaikki?), yleisöltä tyhmä omstart, näyttelijät reagoivat oivaltavasti, yleisö räjähtää nauramaan, ja muutaman sekunnin päästä palataan jännittämään vakavan juonen seuraavia käänteitä.

Speksien tekemiseen voi nähdä monta hyvää syytä: hauska kulttuuriharrastus on hyvää vastapainoa opinnoille, ja ainakin vastuuhenkilöt pääsevät harjoittelemaan hyödyllisiä tiiminvetäms- ja projektinhallintataitoja. Onneksi nykyinen opintotuki mahdollistaakin ajankäytön tämänkaltaisiin ei kovinkaan tiiviisti opintoihin liittyviin projekteihin. Humanistispeksi muistutti myös siitä tärkeimmästä syystä: Speksikin on taidetta, ja taide on tärkeää ihan itsensä vuoksi. Kiitos!

Toivottavasti tästä on edes taltiointi, jotta ne, jotka eivät paikalle ehtineet, pääsevät nauttimaan. Lisänäytökseenkin saisi varmasti liput kaupaksi, jos sellaisen millään saisi järjestettyä — en ole mitenkään ainoa tätä ylistänyt.

Tämänkin speksin arvioi Elsa Mannila, elsa piste mannila ät gmail piste com