Ensi vuosi on taas edarivaalivuosi. Se tarkoittaa sitä, että kahdelle kolmannekselle ylioppilaskunnan jäsenistä kyseessä on äänestämisen kannalta ihan samanlainen vuosi kuin tänäkin vuonna.
Kun edustajiston kokoonpanosta äänestettiin viimeksi vuoden 2019 syksyllä, oli äänestysaktiivisuus nimittäin huikaisevat 33,39 %. Ei kuitenkaan syytä paniikkiin, sillä luku on vain 0,28 prosenttiyksikköä edellisiä vaaleja heikompi. Kiinnostus opiskelijademokratiaa kohtaan ei tuolloin siis romahtanut, se ei vain ollut aiemminkaan kummoista.
Ryhmät tuntuvat parhaansa mukaan välttelemään minkäänlaiseen aatteellisuuteen viittaavaan sitoutumista
Kaiken kaikkiaan on kovin kurjaa, ettei ylioppilaskunnan yhteisiin asioihin vaikuttaminen saa valtaosaa opiskelijoista vaaliuurnille. Se tarkoittaa sitä, että keskiverto-opiskelijan ääni ei päätöksenteossa kuulu. AYY:n päätökset vaikuttavat kuitenkin kaikkien opiskelijoiden elämään. Ne määrittävät millaista ja minkä hintaista asuminen AYY:llä on, niillä on painoarvoa yliopiston toimintaa ja hallintoa koskevissa päätöksissä, ja niillä ohjataan ylioppilaskunnan rahankäyttöä.
Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että opiskelijavaikuttaminen tuntuu etäiseltä. AYY:n edustajiston kuumista puheenaiheista on nimittäin naurettavan vaikea löytää tietoa. Satunnaisotannalla valitulla yliopisto-opiskelijalla tuskin on voimavaroja ja intohimoa ryhtyä laskuharjoitusten valmistuttua katsomaan YouTubesta useita tunteja kestävää kokoustaltiointia tai kaivelemaan pöytäkirjoja AYY:n nettisivujen syövereistä.
Nykytilanteessa AYY:n päätöksistä kuuleminen vaatii kontakteja edustajistoon ja joko määrätietoista omistautumista keskustelun seuraamiselle tai sopivan määrän tuuria. Mikäli AYY haluaa, että sen toiminta kiinnostaa laajempaa osaa opiskelijoista, täytyy sen tehdä merkittäviä parannuksia tiedon saavutettavuuteen.
Osasyyllisiä alhaiseen äänestysprosenttiin ovat myös edustajaryhmät. Merkittävä syy äänestämättä jättämiselle on tunne siitä, ettei oma ääni tunnu merkitykselliseltä. Tähän vaikuttaa osaltaan se, ettei koe tietävänsä tarpeeksi eri ehdokkaista ja heidän edustamistaan näkemyksistä, ja osaltaan tunne siitä, ettei tule edustetuksi.
Ylioppilaskunnan päätöksentekoa koskevat tavoitteet ovat suurimmalla osalla ryhmistä vähintäänkin epämääräiset. Edustajiston kymmenestä ryhmästä seitsemän profiloituu lähinnä eri opiskelualojen edustajina, joiden lisäksi joukossa on myös ruotsinkielinen ryhmä. Vuoden 2019 vaalien esittelyissä ainoastaan Vihreämpi Aalto ja Vapaus Valita erottuvat joukosta ryhminä, joiden edustajia yhdistää jokin konkreettinen näkemys.
Tilanne on ongelmallinen. Mikäli Vihreät tai Kokoomus eivät miellytä, on vaikea löytää edustajaryhmä, jonka aatemaailman on valmis allekirjoittamaan. Muita aatemaailmoja ei nimittäin ole tarjolla. Esittelyissään muut ryhmät tuntuvat parhaansa mukaan välttelemään minkäänlaiseen aatteellisuuteen viittaavaan sitoutumista, eikä ryhmäkuriakaan harjoiteta. Konkreettisin asia, jonka esimerkiksi Scisma tarjoaa esittelyssään on, että ryhmä ”edistää tavoitepohjaista ja rakentavaa keskustelua hankalistakin aiheista”.
Ryhmät eivät ympäripyöreillä kuvauksillaan onnistu vakuuttamaan, miksi juuri niiden ehdokkaat olisivat parhaat edustamaan mahdollisia äänestäjiä. Lähinnä ne tuntuvat sivuuttavan äänestäjien näkemykset ja olettavan, että yhteinen korkeakoulu on tarpeeksi painava peruste äänen antamiselle.
Vaikka kaikki poliittisuuteen tai ideologiaan etäisestikään viittaava koetaan usein opiskelijapäätöksenteossa epäilyttävänä, on aatteellisuudella ehdottomasti puolensa. Se auttaa ehdokasryhmiä erottumaan toisistaan, mikä tekee äänestämisestä vähemmän mielivaltaisen tuntuista.
Nykyisellään äänestämistä ohjaa lähinnä se, kuinka tehokkaasti ehdokkaat onnistuvat painostamaan kaverinsa äänestämään. Sellaiset vaalit on vaikea ottaa tosissaan.
Aapo Pajala, päätoimittaja